Tahran paluu ikivanhaan blogiin

Löysin sattumalta tämän blogini. Näihin poissaolemiini vuosiin mahtuu paljon elämää, iloja ja suruja, muutama miesihminen ja liian monta lihottua kiloa. Mutta nyt elämä tuntuu jotenkin asettuneen uomiinsa. Tapasin nimittäin vihdoinkin sen elämäni miehen jonka kanssa tahdon jakaa loppuelämän. Mentiin kihloihin 4.8.2011. Seuraavana päivänä kuulin, että pappa oli kuollut tuona samana päivänä. Hautajaiset esissä siis. On jotenkin kummallista että ihminen joka on aina, koko elämäni ajan ollut olemassa, lähti pois.

Minulla on jotakin kummallista ahdistusta iltaisin. Aamuisin palaan taas normaaliin olotilaan. Illat ovat käyneet jokseenkin sietämättömiksi, silloin koko maailma romahtaa niskaan koko painollaan ja olen pelkkää murhetta. Ei tuo ahdistus uutta ole, se ajoi minut aikoinaan lääkeriippuvuuteen (josta olen onnistuneesti päässyt eroon), se on saanut minut yrittämään itseni lopettamista useammin kuin kerran (mikä on hieman omituista ottaen huomioon että nykyään pelkään kuolemaa enemmän kuin mitään muuta), se on saanut minut vetäytymään ihmissuhteista, laihduttamaan itseni kerran henkihieveriin ja toisaalta myöhemmin syömään itseni varsin pullavaan kuntoon.

En ole vieläkään keksinyt miten selvitä ahdistuksista. Aika auttaa, ja oman kullan kainaloon tunkeminen. Ja ääneen lauleskelu (luojalle kiitos hyvistä äänieristeistä, ihan naapurien nimissäkin). Mutta ei mikään sitä vie pois silloin kun se iskee täydellä voimallaan. Ehkä tulen kärsimään siitä koko elämäni. Podin sitä jo pikkutyttönä. Tunsin olevani syyllinen kaikkeen pahaan mitä maailmassa tapahtuu. Kaverin isosiskon itsemurha oli minun syytäni, mummon miehen kuolemakin oli minun syytäni. Äidin raivokohtaukset olivat tietenkin minun syytäni, vaikka niihin ei objektiivisesti ajatellen olisi ollutkaan järkevää syytä. Nykyisin en oikeastaan syytä itseäni asioista, ahdistus on saanut toisenlaisen muodon. Sitä on vaikea kuvailla, se on suunnaton tyhjyyden, autiuden ja yksinäisyyden tunne.

Mutta olen onnellinen. Ahdistus on kerrassaan tilapäistä, vaikkakin häiritsevää. Vihdoinkin olen onnellinen. En ole itselleni enää kovin ankara. Ehkä sen tekee tämä ikäkin, ei jaksa enää ottaa pultteja pienistä asioista kun on törmännyt elämän varrella suuriinkin.