Toistan itseäni

mutta mainittakoon nyt kuitenkin että olen ihan käsittämättömän pakasteessa. Umpijäässä. Kananlihalla.

Parin aasinsillan kautta (joita en tässä jaksa selittää) päästään myös siihen että kinttuni ovat kirjavanaan mustelmista. Oih, kauniit sääreni! En pääse vipeltämään roiskeläppähameessa Suomen kauniiseen räntämaisemaan. Mikä menetys!

Tämä on varsin epäreilua (ei siksi että minulla olisi hirveä hinku kulkea minihamosissa, vaan) koska en todellakaan ole kaatunut. En minä mikään kömpelys sentään ole. Varpaan olen tuolinjalkaan pamauttanut ja kunnolla, mutta kuka teki ja mitä silkosäärilleni?

Nyt alan jo kuulostaa huolestuttavassa määrin turhamaiselta. Niinpä lähden tästä yliopistolle tankkaamaan ylioppia päähäni.

Terppaleiskis!