Tahran paluu ikivanhaan blogiin

Löysin sattumalta tämän blogini. Näihin poissaolemiini vuosiin mahtuu paljon elämää, iloja ja suruja, muutama miesihminen ja liian monta lihottua kiloa. Mutta nyt elämä tuntuu jotenkin asettuneen uomiinsa. Tapasin nimittäin vihdoinkin sen elämäni miehen jonka kanssa tahdon jakaa loppuelämän. Mentiin kihloihin 4.8.2011. Seuraavana päivänä kuulin, että pappa oli kuollut tuona samana päivänä. Hautajaiset esissä siis. On jotenkin kummallista että ihminen joka on aina, koko elämäni ajan ollut olemassa, lähti pois.

Minulla on jotakin kummallista ahdistusta iltaisin. Aamuisin palaan taas normaaliin olotilaan. Illat ovat käyneet jokseenkin sietämättömiksi, silloin koko maailma romahtaa niskaan koko painollaan ja olen pelkkää murhetta. Ei tuo ahdistus uutta ole, se ajoi minut aikoinaan lääkeriippuvuuteen (josta olen onnistuneesti päässyt eroon), se on saanut minut yrittämään itseni lopettamista useammin kuin kerran (mikä on hieman omituista ottaen huomioon että nykyään pelkään kuolemaa enemmän kuin mitään muuta), se on saanut minut vetäytymään ihmissuhteista, laihduttamaan itseni kerran henkihieveriin ja toisaalta myöhemmin syömään itseni varsin pullavaan kuntoon.

En ole vieläkään keksinyt miten selvitä ahdistuksista. Aika auttaa, ja oman kullan kainaloon tunkeminen. Ja ääneen lauleskelu (luojalle kiitos hyvistä äänieristeistä, ihan naapurien nimissäkin). Mutta ei mikään sitä vie pois silloin kun se iskee täydellä voimallaan. Ehkä tulen kärsimään siitä koko elämäni. Podin sitä jo pikkutyttönä. Tunsin olevani syyllinen kaikkeen pahaan mitä maailmassa tapahtuu. Kaverin isosiskon itsemurha oli minun syytäni, mummon miehen kuolemakin oli minun syytäni. Äidin raivokohtaukset olivat tietenkin minun syytäni, vaikka niihin ei objektiivisesti ajatellen olisi ollutkaan järkevää syytä. Nykyisin en oikeastaan syytä itseäni asioista, ahdistus on saanut toisenlaisen muodon. Sitä on vaikea kuvailla, se on suunnaton tyhjyyden, autiuden ja yksinäisyyden tunne.

Mutta olen onnellinen. Ahdistus on kerrassaan tilapäistä, vaikkakin häiritsevää. Vihdoinkin olen onnellinen. En ole itselleni enää kovin ankara. Ehkä sen tekee tämä ikäkin, ei jaksa enää ottaa pultteja pienistä asioista kun on törmännyt elämän varrella suuriinkin.

"Minustaa tuulee iisoona..."

ihan oikea tutkija!
Wohou, esteet ylitetty, tulevaisuus näyttäytyy valoisana, harpon jättiläisenaskelin pitkin urakehitystä.
Tähän postaukseen minun pitää palaaman niinä hetkinä kun alkaa vituttaa eikä oikein suju. Työ itsessään kun joskus tahtoo olla nyhräämistä ja kaikki tuntuu menevän yli hilseen. Mutta vastoinkäymisten kautta voittoihin!

Vähänkö oon hyvä. Ainakin tällä hetkellä.

Alan oivaltaa

Aivan, olen alkanut tajuta sitä heikkoa ihmislaatua, joka hyvässäkin parisuhteessa ottaa ja pettää. Ei niin että itse moiseen ryhtyisin (joku roti sentään) mutta onhan se hiljaista jos toinen on pitkiä aikoja poissa. Siis vaikkapa työmatkalla. Ahdistavaksi tämä käy niille, joilla ei ole muuta elämää kuin se puoliso. Silloin on kätevää välttää yksinäisyys ja oman itsensä kohtaaminen hankkimalla kainalo, satunnainen tai tutumpi, mutta yksinäisyys väistyy sitä varmemmin mitä lähempi on kontakti tuon kainalon kanssa (kuka tyytyisi kahvikupilliseen kahvilassa kun voi saada enemmän).

Sinkut jotka sortuvat varattuun, tekevät niin luultavasti samasta syystä? On niin hienoa olla villi ja vapaa, mutta aina välillä tarvitsee piipahtaa familymanin vällyjen välissä imemässä itseensä seesteistä parisuhteen ilmapiiriä. Jotta jaksaa olla taas villi ja vapaa.

Kunpa ihmiset hankkisivat parempia ongelmanratkaisukeinoja. Onneksi minulla on elämä. Tai ainakin koen että on. Olen jopa niin varma siitä että minulla on vahva tuntemus olemassaolostani ja merkityksellisyydestäni jopa yksinollessani. Ei tarvitse rynnätä pikapikaa mihinkään heti kun viikossa on yksi hiljaisempi päivä.

Joku voisi ehkä sanoa etten tajua alkuunkaan, mutta minulle tämä oli suuri oivallus; harppaus halveksunnasta ja säälistä kohti oikeaa ymmärtämistä. Pitäähän jonkun ymmärtää niitäkin jotka tallovat viattomien varpaille ja häpäisevät sen mikä jollekin toiselle merkitsee.

... se lähde kulumallakaan!

Tsiisus että voikin olla hyvä olo! Olen treenannut tänään monta tuntia. Siitä saa läjäpäin endorfiineja. Nyt kuuntelen hyvää musiikkia ja lykkään opiskelutöitä tuonnemmaksi (asettaen itseni kusiseen rakoon...mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan).

Tämä päivä on mun. Laatuaikaa, vain minä ja asuinkumppanini (koira) kävelemässä tuntitolkulla, ja vain minä hikoilemassa spinningin muodossa epäsosiaalisena jurottajana (epätyypillistä minulle sinänsä) sankassa joukossa. On vain ollut sellainen olo että tarvitsee Omaa Aikaa. Ja sinkuilla siihen on mahdollisuus (olenko muka enää sinkku? miten helvetissä se määritellään mikä on deittailua ja mikä seurustelua? pitääkö se ottaa puheeksi?)

Minä elän ja potkin vaikka hampaita vedetään suusta, toisin kuin A.W.Yrjänä veikkaisi.

Näkymä pimenee

Tajusin tässä juuri että televisioni lakkaa näkymästä pian. Minunkin on pian tuhlattava typerään laatikkoon, josta ei ole muuta iloa kuin että asiat pysyvät ennallaan ja saan sopivan annoksen draamaa tai jännitystä aina tarpeen tullen. Heitän siis satalappusen menemään, enkä seuraavana päivänä edes muista ostaneeni jotain, koska mitään konkreettista muutosta ei tapahdu. Tai ehkä tapahtuukin: saan lisää kanavia, lisää tositeeveetä ja lisää vähäpukeisia naisia musiikkivideoissa.

Jännittävää tämä Elämä. No ei, on tässä välissä tapahtunut kaikenlaista. Olen rakastumassa (vannomaan en mitään mennyt mutta lupasin itselleni etten päästäisi sellaista käymään, koska se on vaarallista ja siinä raksahtaa pian sydän rikki).

Eläkää vaarallisesti. Niin minäkin teen.

On se vaan ikävää. Tämä tällainen.

Ei mitään uutta auringon alla (ai minkä auringon?). Siis tarkoitan laajemmasta perspektiivistä tarkasteltuna. Pieni askel ihmiskunnalle, suuri minulle. Nimittäin se että mies ensin vonkaa toista naista ja sittemmin nussii sitä. Sitähän tapahtuu jatkuvasti, ikävämpää se vain on silloin kun kolahtaa omalle kohdalle. Nakertaa ikävällä tavalla itsetuntoa. Mutta vidare går jag (jos onnistuin mahduttamaan noihin kolmeen ruottinkieliseen sanaan virheen, se johtuu vain siitä etten ole suomenruotsalainen ja muutenkin vähän dummy).

PMMP: Olkaa yksin ja juoskaa karkuun

Koulu oli painajaisunta
älykkäämmät huuteli, haukkui
Kotonakin riitely loppui vasta
kun isä sohvalle sammui
Kipu ehkä tarttui sun jalkaan
jotenkin jäi kasvoihin kiinni
Mikä susta kiskoo sen irti
laitoshoito vai vitamiini

Mistä tässä selviydytään
mikä on mennyt vikaan
Vittuiletko muille jakaaksesi
ilosanomaa

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on nähty yksi virhe
kiire on vaihtaa
Kiire vaihtaa

Epäiletkö milloinkaan
että et jaksaisikaan niellä enempää
Naruasi toivot köydeksi
ja pettymykset riittää, riittää

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
Rakkaus tuntuu
ja rakkaus sattuu

Eka poikaystävä jätti
toinen piti siskosta liikaa
kolmas oli kauhean nätti
parempi on jättää kuin luottaa
Miten tulit aiemmin toimeen
ilman tuota harhaista mieltä
Oletko jo tottunut kuoreen
sinua ei tunnista sieltä

Mistä tässä selviydytään
mikä on mennyt vikaan

Joka ikinen on ansainnut
vieläkin parempaa
ja suurempaa
Heti kun on jääty kiinni
on julma kiire vaihtaa
Täytyy vaihtaa

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
Rakkaus alkaa
ja rakkaus sammuu

Olet aina kakkonen
kuka jää, kuka jää
Katso ympärillesi:
kuka jää, kuka jää
Olet tosi huonona
hätäovi auki
ja toinen jalka ulkona
pakotie valmiina

Olkaa yksin
ja juoskaa karkuun
Rakkaus murskaa
ja rakkaus turtuu